Pyhäinpäivän kunniaksi kävimme retkellä naapurissa. Isäntäväki teki saapuessamme lähtöä näytelmäharjoituksiin ja huikkasi, että lampolassa on sitten se uusi kuttu vapaana. Kertoivat, että se on kovin kiltti. Silti meitä vähän jännitti.
Olen aina ihastellut vuohia, mutta en ole uskaltanut ottaa lähempää kontaktia. Ne sarvet, tiedättehän. Mutta nyt ei ollut vaihtoehtoa, mikäli mielimme lampaita moikkaamaan. Kuttu nimittäin tuli meitä ovelle vastaan.
Sitten meni noin viisi sekuntia ja olin ihan myyty. Kuttuhan käyttäytyi kuin paraskin emäntä. Se tervehti meitä rauhallisesti, antoi kohteliaasti päätään rapsutettavaksi ja tuli mukanamme sisään. Siellä se valvoi, ettemme hermostuttaneet lampaita ja pysytteli koko ajan lähistöllä olematta ollenkaan päällekäyvä. Palkkioksi annoimme sille porkkanaa.
Lähtiessä moikkasimme laitumella Sämpyä ja Pilkkua, jotka muka eivät ensin edes huomanneet tuloamme. Kutsuamme ne eivät kuulleet, mutta kun narautin sitä ovea, jonka takana porkkanoita säilytetään, niin johan kipittivät juoksujalkaa katsomaan. Liikuttava pari nämä kaksi. Kävelevätkin yhtäjalkaa.
Kotona pistin Pikkutyypin päiväunille lampaantaljalle. Ja illalla syötiin lampaanviulua. Kumpikin oli joskus ollut juuri niiden lampaiden lapsi, jota aamulla olimme tervehtineet. Vielä Pikkutyyppi ei ollut moksiskaan, kun kerroin, mutta mietin, että vielä kohtaa se päivä, kun siitä pitää keskustella. Aion sanoa, että voi olla hyvällä omatunnolla, kun tietää, että lautasella ja rattaissa on hyvän elämän elänyt eläin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti