Hulinaa hulinaa. Viikot sulautuvat toisiinsa. En enää muista mikä oli tällä viikolla ja mikä viime. Viikonpäivätkin on vähän niin ja näin. Öistä ei kannata edes puhua. Yhtenä päivänä luulin, että pikkutyyppi huutaa vaunuissa. Mutta se olikin minun vatsani, jolla oli sanottavaa.
Mutta siinä se mennä keikuttaa. Pyykkiä pestään ja tiskataan. Yksi sekoittaa, toiset siivoavat. Johonkin väliin sain mahtumaan leffakäynnin, pari tuntia dreijausta, lounastreffit ja käsitöitä (lähinnä purkamista, mutta kumminkin).
Eli viikko täynnä arkea ja sen tähtihetkiä.
Päivi:
Laura vei sanat suustani. Viime viikot työ on imaissut mukanaan, enkä ole ehtinyt tekemään juurikaan muuta.
Lauantaina liikuttiin Nousiaisissa. Kävimme katsomassa koirankasvattajalla lancashire heelereitä, koiria jotka liikkuvat parvena, eivät ryhmänä. Näimme myös bouvierin pennun, joka oli suurin ikinä näkemäni pentu. Huvittava karvakasa. Siinä kahviteltiin tunti jos toinenkin tuntemattomien ihmisten kanssa ja sieltä suunnattiin seuraavaan kahvittelupaikkaan...jossa näimme tehokanalasta pelastettuja, nyt jo kauniita kanoja.
Maalla ehditään kahvitella ja siellä ei ole kiire minnekään.
Tuo Päivin kommentti kahvittelusta on niin totta! Juuri tuota mietittiin, kun ajeltiin sunnuntai-iltana kaupunkiin ja oltaisiin niin paljon mieluummin rupateltu tuttujen kanssa maalla.
VastaaPoistaMiksi pitää olla niin kiire aina kaupungissa?