Lapselliset ihmiset hokevat aina lapsettomille sitä, miten lapsi muuttaa koko elämän. Reilun puolentoista vuoden kokemuksella en ole ihan varma onko oikeasti niin. Tai voi olla, että meidän kohdallamme on kysymys siitä, että olemme yksinkertaisesti kyvyttömiä muuttumaan.
Olemme Jonin kanssa molemmat olleet pitkään kasvissyöjiä. Joni jopa vegaani, mihin minä en olisi ikinä pystynyt. Elämä ilman juustoa olisi, no, jollei turhaa, niin ainakin paljon ikävämpää. Viime vuosina emme ole olleet enää ihan ehdottomia lihasta kieltäytyjiä, mutta emme ole ostaneet lihaa kotiin. Osittain siitä syystä, että emme oikein tiedä mitä sille pitäisi tehdä.
Ei meillä ole ollut tarkoitus kasvattaa Pikkutyypistä kasvissyöjää, mutta olemme ajatelleet, että meillä kotona syödään niitä ruokia mitä me vanhemmat tykkäämme syödä. Niitä on sitten tarpeen mukaan lapsiystävällistetty. Loppujen lopuksi aika vähän on muuttunut meidän keittiössä. Laksaa ja muita voimakkaita ruokia on syöty vähän harvemmin ja Sosekeittoja meillä on syöty useammin. Ja pakasteherneet ja -maissi ovat uusina tulokkaina vallanneet tilaa pakastimesta.
Pikkutyyppi ei ole ollut kauhean kova syömään missään vaiheessa. Ensimmäisen vuoden aikana syömistä syynättiin neuvolassa niin paljon, että meni pitkään ennen kuin aloin osata rentoutua ruokapöydässä. Joskus ruoka maistuu, joskus ei.
Mummini on jo pitkään yrittänyt ei-niin-hienovaraiseen tapaansa vihjailla, että Pikkutyypille maistuu liha. Olen kyllä asian rekisteröinyt ja ollut tyytyväinen, kun lihaa on tarjolla iso- ja isoisovanhempien luona, kun itse en oikein edes tiedä mitä kaupan lihatiskiltä pitäisi ostaa. Mutta viime viikolla ymmärsin, että joudun antautumaan.
Vierailimme lapsiperheessä lounasaikaan. Pikkutyypin lautaselle laitettiin makaroneja, herneitä ja nakinpaloja. Annos oli aika iso. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että joudun ruokailun päätteeksi syömään lautasen tyhjäksi.
Mutta Pikkutyyppi pistelikin ruokansa ennätysvauhtia. Kertaakaan en tuputtanut, ainuttakaan vastalausetta ei kuulunut, kaveri ei noussut seisomaan tuolissaan, palaakaan ei tippunut lattialle. Yhtäkkiä kulho vain oli tyhjä. Olin ällikällä lyöty. Voiko syöminen olla noin helppoa?
Olen nyt sulatellut asiaa viikon verran ja eilen päätin, että olkoon menneeksi. En ohittanut kauppareissulla lihatiskiä vaan menin rohkeasti tykö. Katselin ja ihmettelin ja päätin päästää itseni alkuun helpolla. Valitsin jauhelihaa ja päätin, että siitä tulee makaronilaatikko. Ruokalaji kuulosti itselleni aikamoiselta myönnytykseltä, kunnes muistin, että kun itse olin pieni, äiti raastoi makaronilaatikon joukkoon porkkanaa.
Syntyi makaronilaatikko, jota tänään lounaalla kauhoin Pikkutyypin lautaselle heti alkuun ison annoksen. Kaikki meni ja lisää otettiin vielä kahdesti, mikä oli aivan ennenkuulumatonta.
Ja suoraan sanottuna tykkäsin itsekin.
Pikkutyypin herkkumakaronilaatikko
400 g makaronia
400 g naudan jauhelihaa
1 sipuli pilkottuna pieneksi
3 porkkanaa raastettuna
1 kasvisliemikuutio
2 munaa
vajaa 1 litra maitoa
1 tl suolaa
valkopippuria
voita
Lämmitä uuni 200 asteeseen.
Ruskista jauheliha ja sipuli voinokareen kera kattilassa. Kun jauheliha on kypsää, lisää joukkoon porkkanaraaste ja makaroni kypsentämättöminä. Sekoita hyvin ja mausta suolalla ja valkopippurilla. Nypi vielä kasvisliemikuutio joukkoon pieninä murusina. Sekoita hyvin ja kumoa seos uunivuokaan.
Sekoita munat ja maito ja kaada uunivuokaan ja sekoita makaroniseoksen kanssa. Laita pinnalle iso nokare voita.
Paista uunin keskitasolla n. 45 minuuttia.
Hmmm...syömistä voi jollain tavalla verrata uskontoon. Joku uskoo karppaukseen, joku kasvissyöntiin, joku luomuilee jne. Pääasia lienee, että se mihin uskoo tuo hyvän mielen ja sen kokee omakseen. Pikkuihminen on valinnut oman tiensä varsin aikaisessa vaiheessa :-)
VastaaPoistaMeillä on vähän sama homma, kun mä valmistan ruuat ja olen kasvissyöjä. Lapsella on vielä maitoallergiaepäily, joten aika moni ruoka pitää tehdä erikseen lapselle. Harmittavinta on ehkä kuitenkin se, että loppu liharuoat menee sitten helposti roskikseen, en osaa tehdä pieniä annoksia ja pakastaminenkin unohtuu melkein aina.
VastaaPoistaPäivi - Joo, ruuasta on tosiaan tullut vähän sellainen juttu, jonka kanssa tehtävät valinnat määrittää meitä. En tiedä mitä tuo lihanhimo sanoo Pikkutyypistä. Mutta sen verran tiedän, että kova pää sillä on!
VastaaPoistaii - Kuulostaa tutulta. Mä olen kanssa tosi huono pakastamaan tai tekemään pikkuannoksia. Senpä takia ne pakastevihannekset on ihan korvaamattomia mun mielestä, kun niitä saa äkkiä valmiiksi pienen annoksen. Ja olen seuraavaksi ajatellut tehdä lihapullia ja laittaa niitä pakkaseen. Voi sitten sulattaa muutaman kerrallaan Pikkutyypin lautaselle maissin ja herneiden kaveriksi.
Tuon makaronilaatikon voi muuten helposti tehdä maidottomana, jättää vaan munat ja maidon pois ja korvaa liha/kasvisliemellä. Ja todennäköisesti soijarouheella sama homma menisi ihan täydestä.
Hei, annoin blogillenne tunnustuksen blogissani:
VastaaPoistahttp://kotikapkaupungissa.blogspot.com/2013/01/kiitos-blog-with-substance.html