Eilen saavutin tärkeän etapin aloittelevan tätiratsastajan urallani.
Sunnuntaina estetunnilla se oli jo lähellä, mutta tarrauduin Tirpun kaulaan kuin apinavauva äitiinsä. Pysyin selässä, vaikka satula olikin jossain takapuolen takana. Eilen Tibet sai hepulin opettajan juoksutusraipasta, pukitti ja venkoili ja laukkasi suuntaan jos toiseenkin. Taistelin pitkään selässä senkin jälkeen kun olin kerran lentänyt satulasta ja laskeutunut heppaparan kaulalle.
Sitten putosin hevosen selästä ensimmäistä kertaa elämässäni.
Ensimmäiset sanani suuntasin spontaanisti muille vakuutukseksi: "Ei käynyt mitään!". Seuraavat tulivat ihan silkasta innostuksesta: "Hei, tää oli mun eka kerta!". Sitten vielä päälle yksi päättäväinen "Hitto!", syvä henkäys ja takaisin opettajan pyydystämän pollen selkään.
Kokemus oli tärkeä. Joskus sitä kuitenkin putoaa. Yllätyin siitä, miten paljon ehtii tehdä ja ajatella, kun hevonen on lähtenyt käsistä. Ensin säikähdin, kun en oikein tiennyt mitä tapahtuu. Sitten kuulin, kun opettaja huusi "Älä putoa!". Sen jälkeen ajatus oli täysin kirkas. Ehdin lentää satulasta ja roikkua kaulan toisella puolella. Vetää itseni takaisin pystyyn. Kuunnella opettajan ohjeita. Tajuta, että en ole enää satulassa. Vetää ohjista. Miettiä, että tämä on varmaan hevoselle tosi epämiellyttävää. Pudota uudelleen kaulalle ja pitää kovasti kiinni.
Ja kun polle vaan jatkoa menoaan, tajusin, että seuraavassa kurvissa enää pysy kyydissä. Senkin jälkeen vielä ehdin miettiä miten tulen turvallisimmin alas. Ja maahan tullessani ällistyin sitä, että laskeuduin niin pehmeästi, että ei tuntunut missään. Ei minkäänlaista kolausta, ei pienintäkään tärähdystä, ei nyrjähdystä tai väännähdystä. Tiesin heti, että en saanut edes mustelmaa muistoksi.
Elämän ekat kerrat on jänniä. Uskaltaminen ja omien pelkojen voittaminen tuntuu aina vaan ihmeelliseltä. Uusi harrastus tarjoaa ekoja kertoja tiuhaan tahtiin: vuosi sitten ensimmäinen ratsastustunti, tammikuussa ensimmäinen laukka, kesäkuussa ensimmäinen este ja nyt ensimmäinen putoaminen.
Joka kerta olen ollut kauhean ylpeä itsestäni!
Minusta kaikkein pelottavinta tippumisessa on juuri se, jos se tapahtuu niin että ehtii tajuamaan oman tippumisensa. Minulle on jäänyt pahemmat pelot sellaisista tippumisista, joissa en ole loukannut, mutta tajunnut läjähtäväni alas, kun taas pahin tippumiseni tapahtui niin nopeasti ettei pelkoa ehtinyt muodostua, vaikka luita murtuikin. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän itsesuojeluvaisto kasvaa :)
VastaaPoistaSe on ihan uskomatonta, miten monta ajatusta ehtii käydä läpi sen jälkeen, kun tajuaa, että tulen putoamaan ja ennen kuin sitten läjähtää maahan.
VastaaPoistaVälillä tuo kasvava itsesuojeluvaisto tuppaa harmittamaan. Olisi niin ihana uskaltaa. Jos vaan uskaltaisi!