Kaivoin esiin kuudennella luokalla saamani sukset ja monot. Ne ovat sellaiset "uudenaikaiset" kärkimonot, joissa suksen siteeseen sujautetaan kärjessä oleva metallilenkki. Monojen muovinen pohja takaa sen, että matkalla suksilta ovelle liukastuu vähintään kolme kertaa.
Hiihdin aikani tietä pitkin, mutta se osoittautui aivan puuduttavan tylsäksi. Suksetkin luistivat ihan liikaa sivusuuntaan. Ladulle piti päästä. Mutta ajatus siitä, että ajaisin autolla lähimmälle ladulle tuntui ikävältä.
Oli vain yksi vaihtoehto.
Ladun tekeminen osoittautui haastavaksi puuhaksi. Kahlasin paikoin polviin asti ulottuvassa hangessa. Sukset kulkivat niin syvällä lumessa, että niiden kärkiä ei näkynyt. Piti vaan arvailla menevätkö sukset sopivalla etäisyydellä toisistaan, että ladusta tulisi hyvä. Hyvin äkkiä ymmärsin, että jos haluan tuntea vauhdin huumaa, pitää tehdä lyhyt latu ja tahkota sitä useampaan kertaan.
Joten hiihdin sitten talon ympäri kerta toisensa jälkeen. Reitti oli suunnilleen sama, kuin ala-asteikäisenä: ladon edustaa kohti metsää, tiukka kurvi vasempaan tuomen kohdalta, mattotelineen takaa vanhan kanalan edestä, entisen kasvimaan kohdalta viistosti alas puutarhan perälle (muutaman kierroksen jälkeen tässä pääsi jo kyykyssä laskemaan mäkeä!), pihatien poikki ja pellon laitaa kiven takaa ympäri.
Hiihdin, kunnes tuli pimeä. Tuli hiki ja hyvä mieli!
Aika urheilullista menoa! Toivottavasti latu pysyy auki seuraavaa hiihtoretkeä varten!
VastaaPoista