Talvi-innostuksemme on saavuttanut mittasuhteet, joista en osannut aiemmin haaveillakaan.
Joni hankki vanhaan potkukelkkaani liukujalakset ja jalkatuet. En edes tiennyt, että sellaisia on olemassa. Yksinkertaisuudessaan loistavia keksintöjä molemmat!
Hämärä ehti tulla ennen kuin potkukelkka pääsi testiin. Mutta voi sitä vauhdin hurmaa! Ralf kipitti innoissaan rinnalla. Kurre-pollen potkukelkka innoitti pukkilaukkaan. Sitten se vilisti menemään täyttä vauhtia. Hämärässä näin, kuinka se kääntyi Luukkaalle johtavalle tielle.
Minä potkuttelin perästä minkä jaloistani irti sain ja seurasin kavionjälkiä otsalampun valossa. Kurre tuli pihassa vastaan muina miehinä ja kääntyi kanssani kotiin päin.
Myöhemmin selvisi, että se on joskus vuosia sitten saanut käydä hiihtävien lasten kanssa Luukkaan pihalla. Ehkä potkukelkan jalakset muistuttivat sitä suksista ja nuoruudessa tehdyistä retkistä.
Hih, viritetty kelkka! En ole minäkään ennen kuullut ainakaan liukujalaksista tai edes ajatellut, että sellaisia voisi käydä kaupasta ostamassa!
VastaaPoistaNo kyllä tuollaisella kelkalla kehtaa päästellä pitkin kylänraitteja! Lapsuudessa noita kelkkoja oli pihat täynnä, mutta eipä niitä nykyisin täällä kaupungissa juurikaan näe, harmi.
VastaaPoistaTuunattu kelkka on ihan mahtava!
VastaaPoistaJa onnistuu vielä kuulostamaan sanamuunnokseltakin, vaikkei edes ole.
Kaupunkiolosuhteissa hiekotus vie hohtoa potkukelkkailulta. Onneksi maalla ei hiekkaa levitellä ja kelkka luistaa kuin rasvattu.
Hmm, voisikohan niitä jalaksia vielä voidellakin?