Kevään merkkejä

Sanoivat muut mitä tahansa, minä en kyllästy tähän talveen!

Aamulla heräsin, kun aurinko kurkisti sisään ikkunasta. Monta kuukautta on mennyt niin, että Hamarin makuuhuoneeseen eivät ole auringonsäteet ulottuneet. Mutta nyt ne tulevat taas suoraan sisään ja leikkivät seinillä, kunnes pihakoivujen lehdet varjostavat meidät aamuauringolta.

Viikonlopun aamut olivat satumaisia. Kun heti herättyään pisti toppahousut jalkaan, ehti hetken ihmetellä kuuraa puiden oksilla. Aurinko lämmittää jo niin, että sillä aikaa, kun aamuteen ehtii juoda, ovat puiden oksien timantit jo sulaneet pois.

Tänään ratsastimme vitivalkoisessa metsässä. Uutterat suomenhevoset kahlasivat polviin asti ulottuvassa lumihangessa ja kuljettivat meitä läpi satumaisemien.

Metsätiellä laukattiin niin, että lumi pöllysi ja kaviot kumisivat. Tu-du-dum tu-du-dum tu-du-dum. Enää ei vauhti pelottanut niin kuin viimeksi. Pidin Soman harjasta kiinni ja hymyilin niin leveästi, että korvissa asti tuntui.


Ralf alkaa olla jo oma innokas itsensä. Se jaksoi kiivetä yläkertaan nukkumaan ja huolehti aamulla herätyksestä. Siltä taitaa kyllä olla kuulo mennyt. Ennenkin sen kuulo oli kovin valikoiva, mutta nyt tuntuu siltä, että enää ei ole kyse pelkästä omapäisyydestä. Mutta kävelyllä se paineli edellä tuttuun tapaan ja nuuski tarkkaan kaikki jäniksenjäljet.

Kävelyretken jälkeen istuskelimme Hamarin eteläseinustalla. Minä ja Ralf. Katselimme, kun tiaiset pyrähtelivät lintulaudalla. Aurinko lämmitti poskia. Taisimme olla onnellisia molemmat.