Olin täällä joskus töissä. Nyt oven takana on amerikkalaisen ketjun varasto. Siellä säilytetään kai rauhaa, rakkautta ja jäätelöä.
Olin nuori silloin. Iltaisin sulkemisajan jälkeen järjestelin tiskejä kellarin ikivanhojen paksujen kaariholvien sisällä. Ulko-ovi oli lukittu sisäpuolelta ja avain syvällä pomon taskussa. Hän oli tukevasti keski-ikäinen mies, jonka vaimo oli juuri jättänyt.
Kadun äänet eivät kuuluneet syvällä maan uumenissa olevaan pienenpieneen keittiöön. Eikä minun ääneni olisi kuulunut kenellekään.
Yhtenä iltana pomoni halusi halata ja kertoi toivovansa, että voisi matkustaa kanssani tapaamaan äitiäni.
En jäänyt ottamaan selvää miksi. Pitkään en uskaltanut edes kulkea tuota katua.
Hui! Onneksi sinulla on tosiaan ne vikkelät jalat!
VastaaPoistaHui täältäkin! Tämä oli kuin joku kauhuelokuvan käsis, mutta onneksi tässä sentään oli onnellinen loppu. Mielessä kuitenkin kuvittelin niitä avunhuutoja, jotka eivät olisi kuuluneet mihinkään.
VastaaPoistaMissä tuo ovi mahtaa olla? Ei näytä ollenkaan Suomelta.
Liisa - niinpä! Kipitin kovaa vauhtia kotiin sieltä.
VastaaPoistaKirjailijatar - Tukholmassa ollaan, Gamla Stanissa. Ne kellaritilat olivat kyllä hienot, mutta tosiaan myös ihan täydelliset kauhuleffan vankiholvit.
Oikeasti uskon kyllä, että tilanne oli ihan vaaraton. Mutta epämiellyttävä kyllä. Ja olin sen verran nuori, että en oikein hanskannut tuollaista. En tiedä kyllä hanskaisinko vieläkään sen paremmin.
Hui! Pelottavaa. Kirjailijatar mainitsi kauhukäsiksestä..kuvastaa hyvin tarinan alkua tai loppua.
VastaaPoistaKrista - ehkä minun pitää lähteä jalostamaan tuota tekstiä.
VastaaPoistaOlisinkin oiva kauhukäsisten kirjoittaja, kun en uskalla itse edes mitään pelottavaa katsoa tai lukea!