Elämäni kirjat

Tapasin Kirjailijattaren kirjastolla. Ennemmin tai myöhemmin oli pakko puhua kirjoista. Itseasiassa myöhemmin. Olimme jo matkalla omiin suuntiimme. Kysyin vielä: Mitkä kirjat lukisit uudelleen?

Kotiin päästyäni etsin tärkeimpiä kirjojani hyllystä. Nämä tarttuivat käteen.


Lapsena olin kirjaston vakiasiakas. Kaikki kirjastontädit tunsivat minut nimeltä. Kannoin kotiin kassikaupalla lukemista ja sulkeuduin aurinkoisina kesäpäivinä huoneeseeni. Saatoin ahmia useampiakin Enid Blytonin kirjoja päivässä.


Tämän luin ollessani vaihto-oppilaana. Amerikkalaisen kirjallisuuden klasikkona se kuului äidinkielen oppimäärään.

Scoutin ja Jemin tarinasta tuli paras lukemani kirja. Ja pikku-Scoutista ehkä vähän sankarini. Olisin itsekin halunnut olla pikkuisen pippurisempi oikeuden puolustaja.

Kirjan suomenkielinen nimi on kaunis: Kuin surmaisi satakielen. Ja leffassa on ihana Gregory Peck!


Tämän luin englantilaisen kirjallisuuden kurssilla ollessani vaihdossa Tukholmassa. Kirjassa on lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia, huutomerkkejä marginaaleissa ja kansissa kontaktimuovi.

Tekstin ironian ja huumorin taisin tavoittaa vasta toisella lukekerralla. Mutta kreivitär Olenska! Ah! Maailmannaisen surullinen eleganssi ja riipivä rakkaustarina vetosivat heti.

Pian kirjan luettuani kävin katsomassa siitä tehdyn elokuvan erään ihanan pojan kanssa. Leffan aikana taisin ymmärtää, että en ollutkaan ihastunut häneen.

Jos oikein muistan, elokuva oli täydellinen.


Harounin satumaisen tarinan sain lainaan kanadalaiselta ystävältäni, johon olin salaa ihastunut. Olimme vaihdossa Sydneyssä.

Hän lähti ja minä jäin kirjan kanssa. Istuin pesulan ulkopuolella auringossa ja luin. Kun sain kirjan loppuun, lähetin sen takaisin omistajalleen. Laitoin kirjan väliin jotain, mutta en enää muista mitä.

Paitsi että taidan sittenkin muistaa. Se oli 50 centin raha. Sellainen, jossa oli joku erityinen teema.


Tätä luin maaten asvaltoidulla uimarannalla sarongin päällä. En olisi halunnut, että kirja loppuu. Yritin lukea hitaasti, mutta tarina ei päästänyt otteestaan.

Olimme selvinneet säikähdyksellä maanjäristyksestä. Asuimme merinäköalahuoneessa slovenialaismummon luona. Mummo oli tarkka veden käytöstä ja sain kovat saksankieliset pauhut, kun yhtenä iltana pesin reissussa rähjääntyneitä shortsejani suihkussa. Nicht waschen, nicht waschen!

Tuon enempää saksaa en osaa tänäkään päivänä.


Tämä oli lukulistallani pitkään, kunnes pari vuotta sitten löysin sen työmatkalla kirpparilta. Kirjaa lukiessani sairastuin kovaan flunssaan. Luin kirjan loppuun yöllä, kun en saanut unta. Viimeiset kymmenet sivut luin ja itkin.

Mulla on tapana tunkea kirjojen väliin kaikenlaisia papereita junalipuista kuitteihin ja nenäliinoihin. Tämän välistä löytyi pitkään kadoksissa ollut Liisan äidin sinappisilakkaohje.


Tätä luen nyt. Luin The Joy Luck Clubin jossain päin Australiaa rannalla, kun Joni kalasti. Siitä lähtien olen ostanut hyllyyni kaikki kirppareilla vastaan tulleet Amy Tanit.

Äidit ja tyttäret. Siitähän kaikessa on kyse.


Tätä en pysty yhdistämään paikkaan tai aikaan. Se on vain paras lukemani kirja.

Kaunis, hauska, surullinen. Joka kerta.