keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Kantapään kautta


Yksi ihana pieni poika täytti talvella 1v. Lupasin hänelle lapaset.

Enpä tiennyt luvatessani, mihin olin ryhtymässä. En ollut eläissäni tehnyt lasten lapasia eikä mulla ollut aavistustakaan minkälaisilla silmukkamäärillä kannattaisi edetä.

Päätin kokeilla hienoja kalalapasia. Pelkästään rannekkeen taisin aloittaa kuusi kertaa uudelleen. Kun tumppu tuli vihdoin valmiiksi, se oli auttamattomasti liian pieni. Eikä kuvio oikein ollut edukseen valitsemissani väreissäkään. Uusiksi meni.

Liisan kanssa pohdittiin pääsiäisenä kovasti sopivampaa mallia tumpuille. Vaihdoin paksumpaan lankaan ja isompiin puikkoihin, koska aloin olla huolissani, että kesä tulee ennen kuin tumput ovat valmiit ja syksyllä ne olisivat jo liian pienet.


Sain aikaan pinkeän ja pitkulaisen pääkallolapasen. Ihan liian pienen. Uusiksi meni taas.

Kolmannella yrityksellä onnisti. Nyt toivotaan oikein viileitä toukokuun kelejä, että vielä pääsevät käyttöön.

8 kommenttia:

  1. Voi kuinka suloiset pääkallot :) Minä jaksan ihailla ihmisiä, jotka jaksavat aloittaa aina vaan alusta, minä en osaa. Tai voin kirjoittaa aina vaan uudelleen ja uudelleen, mutten muuta.

    Vieläkin itkettää muisto siitä, kuinka käsityön opettaja purki viidennellä tai kuudennellä luokalla luokan edessä villasukastani monta kerrosta, kun jossain oli väärä silmukka. Siinä meni kutomisen ilo.

    VastaaPoista
  2. Tulipas niistä hienot!!! Luulen, että tuollaisille olisi käyttöä vähän isommassakin koossa!

    VastaaPoista
  3. Kirjailijatar - en ole kovinkaan hyvä aloittamaan aina alusta, mutta käsitöiden kanssa olen sitä oppinut. Isotätini sanoikin mulle joskus, että sitten vasta osaa tehdä käsitöitä, kun pystyy surutta purkamaan tekeleensä ja aloittamaan alusta.

    Mulla on myös traumainen käsityötuntimenneisyys. En vaan kertakaikkiaan osannut enkä ollut edes innokas oppimaan.

    Yläasteella sain aikaan säärystimet. Väkersin niitä kotona ja sain kuin sainkin väännettyä ne määräajassa valmiiksi. Rinnakkaisluokalla oli käsityötunti päivää ennen meitä ja heiltä sain kuulla, että opettaja kuvaa kaikki säärystimet niin, että ne on tekijöillä jalassa.

    Itku kurkussa istuin bussissa kotiin. Käsialani oli säärystinten puolivälissä muuttunut niin piukeaksi, että ne eivät mahtuneet kantapään yli.

    Illalla ajettiin äidin kanssa Mamman luo. Säärystimistä purettiin ne kireät päät ja äiti kutoi toisen valmiiksi ja Mamma toisen.

    Helpotus oli suuri. Opettaja taisi kyllä hieman vihjailla, että onpa Laura tehnyt poikkeuksellisen hyvännäköistä jälkeä.

    Käsityökärpänen puri vasta opiskeluaikana. Nyt en osaisi olla ilman.

    Liisa - kiitos vaan avusta kuvion pohtimisessa!

    VastaaPoista
  4. Voi mikä tarina. Kyllä äidit ja mammat ovat ihania. Minunkin äitini aina auttoi käsitöiden kanssa. Olen ollut vähän huonolla omallatunnolla siitä, etten todellakaan pysty auttamaan omia lapsiani.

    VastaaPoista
  5. Voi kun niin monella, minullakin, tuntuu olevan nuo traumat käsityötunneilta(kin). Minäkin tartuin puikkoihin vasta lukion viimeisellä ja ompelukoneen päätin selättää nyt, kun olen päälle kolmekymppinen.

    Pitäisikö perustaa traumasairaala? Siellä hoidettaisiin käsityö-, kotitalous- ja liikuntatuntien mollattuja ja kannustettaisiin leppoisampaan meininkiin elämän eri osa-alueilla. Erityiskurssina traumatisoituneiden vanhempien lasten kurssitusta :)

    Ihanat mummot ja äidit vois olla kurssivastaavia!

    VastaaPoista
  6. Kirjailijatar - eri äidit auttaa eri asioissa!

    Erika - mainio idea! Tuollaiselle traumahoidolle olisi varmasti kysyntää. Ja voisin kuvitella, että vapaaehtoisia äitejä ja mummojakin löytyy.

    Itse tarvitsisin ompelukoneen selätykseen vielä lisätukea. Olen vähän tapaillut ompelua kyllä, mutta kamalaa se vaan on yhä vieläkin. Kamalinta on sen koneen esiin ottaminen ja toimintakuntoon saattaminen.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...