...tai siltä ainakin tuntuu. Olen kaivanut virkkuukoukun ja kutimet esiin. Yksi pari villasukkia on jo valmiina. Ja kun jotain pitää olla aina tekeillä tai käsillä niin aloin neulomaan kuusikulmaisia isoäidin lappusia. Ei aavistustakaan mitä niistä tulee, mutta niitä on nyt kiva tehdä kun ulkona ropisee ja on kylmä.
Onko se pakkomielle, sisäinen palo tai jotain muuta että käsillä pitää tehdä koko ajan jotain? Josta mieleeni muistui kun aikoinaan opiskelin vaatesuunnittelua ja istuimme kurssikaverien kanssa taidehistorian tunnilla. Kuuntelimme opettajan hyvää luentoa intensiivisesti ja puikot kilahtelivat. Joku virkkasi, joku kutoi, joku purki pieleen mennyttä työtä. Tunnelma oli hieno.
Kunnes yhtäkkiä naisopettajamme kilahti ihan totaalisesti. Hänen tunnillaan ei missään nimessä saa neuloa, kutoa, tai puuhastella jotain!!! Hän koki tekemisemme naisen arvoa alentavana, koska naiset ovat iät ja ajat tehneet aina käsillään jotain koska on ollut pakko. Opettaja koki, että tasa-arvon aikana naisten oikeus on istua ja kuunnella tekemättä mitään.
Me taas koimme, että saimme edistettyä rästihommia (opiskeluun kun kuului erinäisten koetilkkujen väkertäminen yms. yms.) ja samalla kuunnella kiinnostavaa luentoa. Itsellä keskittyminen on ainakin helpompaa kun saa esimerkiksi virkata samanaikaisesti jotakin. Pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen ja saimme jatkaa töitämme. Taisi kaikkien näkemys laajentua sinä päivänä.
