Juhannus äidin puutarhassa

Juhannukseksi ajelemme aina äidin luokse. Aattona kisataan naapurien kesken juhannuskisat. Jotenkin kaikki aina tietävät kenen pihapiirissä kisat kulloinkin järjestetään ja väki saapuu pedantisti kuudelta kisailemaan. Kisojen jälkeen juodaan kaffet ja julistetaan tulokset. Voittaja saa pokaalin, johon on kaiverrettu kaikkien voittajien nimet jo vuosien ajan. Sitten palataan kotiin polttamaan kokko ja saunomaan.

Punalehtiruusu kukkii aina juhannuksena. Olen haaveillut tästä herkästä ruususta vuosikausia. Äidin ruususta olen kuskannut juurivesoja moneen otteeseen huonolla menestyksellä. Mutta edellisvuonna Jonin äiti löysi omalta pihaltaan vuosia sitten pois siirretyn ruusun jämän, joka nyt kasvaa Hamarissa.

Tämä huikean punainen pioni aukesi juhannuspäivänä. Kimalaiset sekosivat täysin. Niitä oli kukat täynnä.

Vaalenpunainen herkkä pioni kukkii kuin vimmattu. Ja tuoksuu myös. Äidillä on kolme juurakkoa pienessä penkissä vierivieressä. Pitäisi istuttaa taajempaan itsekin!

Äidillä on kaksi köynnöshortensiaa. Toinen peittää ison siirtolohkareen jo ihan kokonaan. Toinen kapuaa korkealle mäntyyn. Mäntyyn kiipeävästä hortensiasta juurrutin itselleni viime kesänä taimen. Laitoin ruukkuun multaa, maata pitkin kasvavan oksan ruukun päälle ja kiven oksan päälle painamaan oksaa multaan. Kesän aikana oksa juurtui ja syksyllä vein taimen Hamariin. Siellä se talvehti iloisesti ja viime viikolla istutin sen uuteen kotiin metsäpuutarhapenkkiin, josta kerron lisää myöhemmin.

Saan valtavasti tyydytystä siitä, että saan haluamiani kasveja ilman että joudun niitä ostamaan. Jakaminen, vaihtaminen, varastaminen ja lisääminen ovat mainioita tapoja hankkia uusia kasveja puutarhaan. Tykkään siitä, että kasveilla on tarina. Siitä, että ne muistuttavat mua pakoista, ihmisistä ja tapahtumista. Puutarha täynnä muistoja.

Lontoo: Brixton

Yksi suosikkialueistamme Lontoossa on ehdottomasti Brixton. Nämä kulmat ovat tulleet tutuiksi aiemmilla visiiteillä, koska Liisa asui monta vuotta näillä nurkilla. Kun Liisan nykyisiltä kotikonnuilta Chrystal Palacesta meni suora bussilinja Brixtoniin, oli meidän tälläkin kertaa ihan pakko päästä haistelemaan näitä maisemia. Ja nimenomaan haistelemaan. Lasten mielestä hajut eivät tosin olleet ihan parhaasta päästä...

Perjantai-iltapäivällä Brixtonissa oli aika kuhina. Kampaamot täyttyivät hiuksiaan laitattamaan saapuneista naisista sekä heidän seuralaisistaan ja ruokakojuilla hankittiin viikonlopun tarpeita. Täällä on ihana vain pyöriä ja katsella ihmisiä ja ihmetellä ääniä.

Brixton Village & Market oli jo parilla viime käynnillämme muuttunut tosi paljon. Katetuilla kauppakujilla on vierivieressä pieniä putiikkeja, viihtyisiä pikkuravintoloja, kala- ja lihakauppiaita, jätskibaareja ja kaikanlaista krääsää myyviä kauppoja. Esimerkiksi ihan hyvä valikoima erilaisia pinjatoja ja muita juhlakoristeita olisi myös ollut tarjolla. Paikassa on rento ja viihtyisä fiilis ja lastenkin on turvallista kuljeskella, kun autoja ei ole ympärillä.

Liisa liittyi seuraamme työpäivän jälkeen ja pienen pyöriskelyn jälkeen päädyimme burgereille Honestiin. Ja hyvä niin, burgerit olivat mainioita ja erityisesti rosmariinillä maustetut ranskalaiset maistuivat sekä aikuisille että lapsille.

Jos aikoo perjantai-iltana syödä Brixtonissa, kannattaa olla ajoissa liikkeellä, puoli seitsemän maissa pöydät täyttyivät todella nopeasti.

--

Brixton is one of our favorite areas in London. Liisa used to live here and we still want to visit every time we're in London. Brixton Village and Market has become such a great for shopping and eating or just people watching. We had lovely burgers and fantastic rosemary chips at Honest.

Lähimatkailua

Meillä on onni asua yhden Turun kauneimman rakennuksen naapurissa. Mikaelinkirkko valmistui 1905 ja sen suunnitteli 1800-luvun lopulla Lars Sonck, joka oli vasta 24-vuotias opiskelija voittaessaan suunnittelukilpailun. Pahennusta seurasi, luonnollisesti. Sonck ei itsekään ollut myöhemmin nuoruudenteokseensa tyytyväinen ja vaati siihen muutoksia, joista osa toteutettiinkin. Kuulemani mukaan Sonck ei Turussa käydessään halunnut nähdäkään luomustaan.

Sonck varmaankin olisi kieltäytynyt aamiaisesta meidän keittiössämme. Minä sen sijaan istuskelen vallan mielelläni ruokapöydän ääressä ja katselen tätä komistusta. Opiskeluaikana mulla oli tapana pitää tentin luvusta taukoa ja kävellä kirkon ympäri. Rakennus on täynnä hienoja luontoteemaisia yksityiskohtia, jotka näkee vain, kun menee ihan lähelle. Esimerkiksi ikkunoiden alla on rivit sieniä, jotka kaikki ovat hiukan erilaisia.

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun astuin sisälle kirkkoon. Tuon goottilaisen ulkoasun perustella olin odottanut jotakin tummaa ja mahtipontista, mutta sisällä odottaakin yllätys.

We are lucky to live just across the street from one of the most beautiful buildings in Turku. St Michael's Church was designed by young Lars Sonck in late 19th century and the building was finished in 1905. Sonck was a 24-year-old student when he designed it and his winning of the design competition was a bit of a scandal. Apparently he was not happy with the design himself later on and did not want to see it when he was visiting Turku.

I see it every day when I sit in the kitchen and still love the view after over 20 years. The building is full of details inspired by the nature. For example there are different mushrooms carved on the wells underneath all the big windows.

I still remember the first time I entered the chirch. Because of the gothic exterior I expected it to be dark and gloomy. But there is a big surprise hiding inside the walls. I've never seen flowers, owls and snakes at the altar at any other church.

Ekat porsliinikipposet ja miten ne syntyivät

Hih, itseänikin hieman hihittää, kun olen vähän lapsellisellakin tavalla ylpeä näistä aikaansaannoksistani. Tällaiset kolme pikkuruista tuli nimittäin ulos uunista viime viikolla ja hipeltelen niitä edelleen päivittäin. Minun ekat porsliinikipposet.

Ihan vaivatonta ei näiden kippojen tekeminen ollut. Nämä kolme selvisivät dreijauksesta, dreijalta irrottamisesta, kuivatuksesta, sorvauksesta, lisäkuivatuksesta, raakapoltosta, lasituksesta ja lasituspoltosta. Noin 20 muuta posliinimassasta dreijaamaani kippoa hajosivat jossakin näistä vaiheista. Suurin osa dreijalta irrotettaessa.

Olen harrastanut dreijausta enemmän tai vähemmän säännöllisesti 16 vuotta. Olen kokeillut monenlaisia massoja, pääosin kivitavarasavea, viimeiaikoina sileämpää, joskus kovinkin karheaa. Usein sormet verillä. Posliiniin pääsin käsiksi nyt ensimmäistä kertaa. Massa on pehmeää ja sileää. Suloisen tuntuista. Ja oi, niin erilaista.

Dreijatessa posliini on, sallinette vertauskuvan, kuin dreijaisi vastasyntyneen vauvan reittä. Se tuli ensimmäisenä mieleen, kun totuttelin posliiniin dreijalla. Tavallisesti dreijaan massaa, joka on kuin jäntevän nuorukaisen lihaksikas käsivarsi. Olen tottunut vaivaamaan, vääntämään, puristamaan ja painamaan ihan reippaalla kädellä. Varomatta. Posliinin kanssa sellaiset otteet osoittautuivat nopeasti vaarallisiksi.

Posliinin kanssa pitää edetä hellästi, mutta varmasti, ja ripeään tahtiin. Sen lisäksi että se vaivatessa kuivuu helposti, se vettyy dreijatessa nopeasti. Pehmeä massa keskittyy oikeastaan nostamatta. Varmalla otteella kämmenen sisään mahtuvan posliinimöykyn saa keskitettyä ihan vaan painamalla sen keskelle. Helppoa. Ja parempi muutenkin näin, sillä yhtään turhaa nostoa ja leipomista posliinimassa ei dreijalla kaipaa.

Dreijatessa posliinia kannattaa kitsastella niin veden kuin työstön määränkin kanssa. Ainakin pientä möykkyä dreijatessa reunojen nostoissa kannattaa olla tosi varovainen. Itse huomasin, että sormenpäillä dreijaaminen toimii hyvin. Massa on niin pehmeää, että voimaa ei juurikaan tarvita. Sopiva näppituntuma löytyi yllättävänkin helposti. Nostojenkin määrä kannattaa pitää minimissä, ettei massa väsy, vety ja lerpsahda.

Yllätyksekseni posliinin dreijaus oli oikeastaan helppoa. Ja lisäksi massa tuntuu käsissä aivan taivaalliselta, pehmeältä, kuin se olisi sekoitettu perunajauhoista. Ongelmat astuivat kehiin, kun tuli aika irrottaa kippo dreijalta.

Ongelma numero yksi: kippo ei irtoa levyltä. Vaikka kuinka leikkasin narulla irti, kippo pysyi paikoillaan. Ja vaikka kuinka varovainen irrotus- ja työntöyrityksissäni olinkin, kipot menivät vinkuraan tosi helposti. Lopulta valelin lähestulkoon koko dreijalevyn vedellä ja irrotin kipon narulla pyörivältä dreijalevyltä. Toimii. Jes!

Ongelma numero kaksi: kippo menee vimpulaksi laudalle nostettaessa. Kun sain kipon viimein liikkeelle dreijalevyllä ja sujautetuksi kädelle, se usein vinksahti tässä vaiheessa pahasti. Ja jos se vielä tässä vaiheessa kuitenkin oli vielä hengissä, viimeinen kuolinisku tuli levylle laskiessa. Sain ohjeistukseksi olla hengittämättä, kunnes kippo on turvallisesti siirretty. Tähän työvaiheeseen ei oikein muuta neuvoa voi antaa, kuin että varovasti, varovasti, varovasti. Ja dreijalta nostettua kippoa ei saa yhtään täräyttää, varsinkaan, jos se on yhtään laakea muodoltaan. Lopputuloksena on helposti pannukakku.

Sorvatessa posliinia sorvirautojen on hyvä olla tosi terävät. Kokeilin sorvata sekä melko "tuoreita" että vähänkin turhankin kuivia kippoja. Molemmissa oli hyvät ja huonot puolensa. Nahkeasti nahkakuvista kipoista irtosi välillä yllättäen isojakin klönttejä, vähän niinkuin juustoa olisi sorvannut. Kuivat kipot pölisivät ja sain muutaman halkeamaan sorvatessa.

Tähän kippoon lorahti vanhaa uskollista Marrun vihreää aika paksulti. Tuloksena halkeamia ja "neulanreikiä", mutta ei onneksi kuplia. Väri on aivan huikea, melkein kuin voimakas jadenvihreä, ihan toisenlainen, kuin mikä tämä lasite on kivitavaramassalla.

Kipon ulkoreunan jätin lasittamatta. Paljas posliinipinta on ihana, pehmeä ja lämmin. Sellainen, jota tekee mieli hipelöidä ja painaa vasten poskea.

Toiseen kippoon maalasin sinisellä alilasitevärillä. Olen käyttänyt alilasitteita tosi vähän, kun ne on mielestäni usein suttaisen näköisiä. Tässä tavoittelin rentoa sudinjälkeä, jossa värin vaihtelu saa näkyä. Päälle kirkas lasite ja tulos on herkullinen. Vähän tulee mieleen Arabian Valencia. Tuo sininen oikein hehkuu vitivalkoisen posliinin pinnassa. Tätä yhdistelmää aion kokeilla uudelleenkin!

Lapsityövoimaa keittiössä - silakkapihvit

Silakkafileet olivat tarjouksessa. Mietin kuumeisesti, miten saisin lapset syömään silakoita. Rakastan silakkapihvejä, mutta en ollut niitä aikoihin tehnyt ja muistelin, että Pikkutyyppi ei ainakaan ollut ihan vakuuttunut tästä herkusta. Lehdissä usein kehutaan, että kyllä lapset syövät mitä vaan, jos pääsevät itse laittamaan ruokaa. Päätin kokeilla.

Ihan hyvin sujui silakkafileiden jauhottaminen neljä- ja kaksivuotiailta. Jauhoja toki oli pitkin pöytää ja lattiaa ja lapsia, mutta kovin ennakkoluulottomasti molemmat tarttuivat silakkafileisiin, vaikka ne vähän jännän tuntuisia varmaan olivat. Taidan tietää muutaman aikuisen, jonka mielestä niljakkaiden fileiden käsittely on hiukan ällöä. Mutta paistetut silakat syntyvät kyllä tosi helposti ja loppujen lopuksi kovin pienellä vaivalla, vaikka hieman näperrystä vaativatkin.

Jauhoseokseen sekoihin ihan vaan näppituntumalta suolaa ja valkopippuria. Kun pellillinen silakoita oli jauhotettu, ripottelin fileiden päälle vielä sormisuolaa ja vuolin muutaman ison nokareen voita päälle. Paistoin fileet 175 asteessa n. 20 minuuttia.

Ne fileet, jotka eivät mahtuneet uunipellille pääsivät paistinpannulle. Paistoin ne runsaassa voissa kullanruskeiksi ja pistelimme ne suoraan pannulta pottumuusin kanssa. Olihan ne aika ihania! Siis minun mielestäni.

Pikkutyyppikin maistoi ihan innokkaana silakkapihviä, mutta ei ollut ihan hirveän innostunut. Pikkuveli sen sijaan pienen tutkimisen jälkeen veteli silakkaa ihan innostuneena.

Porkkanoita ruukusta

Tämä syksy on ollut sadonkorjuun kannalta aika mainio. Palsternakat ovat edelleen maassa ja porkkanatkin vielä vähän aikaa sitten. Niin pitkään kuin maa ei ole jäässä, kaivelen juureksia lumenkin altaa tarvittaessa.

Kesän kokeiluihin kuului porkkanoiden kasvattaminen ruukussa. Hetken mielijohteesta heittelin mullalla täyttämääni ruukkuun porkkanansiemeniä, kun muutakaan kasvatettavaa ei juuri silloin ollut käsillä. Ruukku sai olla kesän lähinnä oman onnensa nojassa, harventaminenkin jäi tekemättä. Kai sitä joskus kasteltiin sentään.

Tuloksena ruukullinen herkullisia laiheliineja, jotka paahdettiin yhtenä sunnuntaina uunissa. Meinaan pistää uuden satsin tulemaan ensi kesänä. Tämä toimii myös parvekkeella!

--

Carrots from a pot. This was not something I planned. I just happened to have a pot full of soil and some carrot seeds in my pocket. I pretty much forgot the whole thing behind a tomato plant outside the greenhouse. But we got lots of rain and my dad must have watered the pot every now and then, too.

In the end we got these cute skinny carrots which we roasted for Sunday lunch. As easy as can be. You could even try this on your balcony.

Keittiötarha ennen lumentuloa

Juuri nyt puutarhassa näyttää hieman erilaiselta, kun kaikki tämä keskeneräisyys on hautautunut lumikerroksen alle. Mutta tältä näyttää lumen alla keittiötarhan laajennus. Kasvihuoneen päässä olevat vanhat penkit ovat vähän hunningolla, kääntämättä ja rikkaruohot perkaamatta.

Kummassakin penkissä viihtyvät edelleen reilu vuosi sitten väliaikaiseen istutukseen tuikkaamani mustaherukkapuskat. Niiden kaveriksi laitoin valeistutukseen muutaman ruusuntaimen ja pari muutakin pikkuista, joille ei tänä syksynä vakituista kasvupaikkaa löytynyt. Toisen penkin päähän Joni kylvi lasten kanssa arboretumin alun Turun kodin pihamaalta kerätyistä hevoskastanjan ja tammen siemenistä. Kasvimaasta on siis moneksi.

Isä on kuskannut traktorilla toiseen uraan ikivanhaa puukasaa, joka on jostain syystä jäänyt pilkkomatta polttopuiksi aika päiviä sitten. Se on seissyt peltotienvarressa niin pitkään kuin jaksan muistaa ja nyt viimein sille saatiin oivaa käyttöä. Puut pitävät lahotessaan penkin pohjat lämpimänä parikin vuotta ja vähemmän lahoista puista tehdään keväällä väliaikaiset istutuslaatikkojen reunat, jotka nekin saavat lahota osaksi penkkejä.

Toinen ura näyttää hieman edistyneemmältä, kun olen roudannut siihen kasvihuoneen vanhaa kasvualustaa. Hommia piisaa tällä rintamalla vielä pitkälle ensi vuoteen, mutta taidan vähitellen pistää lapion ja kottikärryt talviteloille.

Nyt on loistava hetki relata, tarttua puutarhakirjoihin ja tehdä suuria suunnitelmia tuleville kasvukausille!

---

Very little progress in the kitchen garden. Right now all this is covered under a merciful veil of snow. But a lot of work remains to be done here but I think we'll leave it for the spring to come.

Time to relax, read garden books and make big plans for the future!

Hyötytarhan laajennus lasagnepenkein

Hamarissa kaivettiin muutama viikko sitten tienvierien ojat ja kun kaivuri oli sitä varten nurkilla valmiiksi, varasimme kuskilta päivän omiin tarpeisiimme. Olen ollut kovin ylpeä siitä, että olen kaivanut kaiken puutarhassa omin käsin lapiolla, mutta joskus pitää joustaa omista periaatteista.

Olen haaveillut hyötytarhan laajennuksesta jo pidemmän aikaa. Hyötytarhan sopivin paikka sattuu olemaan koko pihapiirin savisimmassa kolkassa, joten maanparannusurakka on aika mittava. Olisin varmasti yli kuukauden pistellyt lapiolla ja kottikärryillä hommaa, jonka kaivuri ja taitava kuski tekivät vajaassa tunnissa.

Rikkaruohoja tursunnut pintamaa kuopaistiin pois parinkymmenen sentin syvyydeltä. Tujumpien voikukkien juuria jäi vielä maahan, mutta keksin niiden menoksi jotain ensi keväänä.

Kasvatuslaatikoiden pohjia varten kaivettiin kaksi kaivurinkauhan levyistä uraa. Kasvatuslaatikoista tulee neliön mallisia ja niiden väleihin tulee polut. En tehnyt mitään sen suurempia suunnitelmia, aika fiilispohjalta mentiin, niinkuin mun puutarhassa aina.

Merkkasin urien viereen kepeillä laatikoiden ja polkujen kohdat suurinpiirtein. Kasvatusalustan rakennan lasagnetekniikalla kerroksittain.

Urien pohjalle levitin sanomalehteä. Sanomalehti on tärkeä, jos lasagnepenkin kasaa nurmen päälle, koska se tukahduttaa alla olevan nurmen. Tässä meidän tapauksessa sanomalehdet eivät olleen välttämättömät, eivätkä ehkä tarpeellisetkaan, mutta kun niitä kuitenkin oli muutama kassi varattuna, päätin heitellä ne pohjalle.

Sanomalehtien päälle levitettiin haketta, jota oli kertynyt kesän oksasavotan jäljiltä. Sanomalehdet ja hake edustavat lasagnepenkissä ruskeaa eli hiilipitoista täytettä. Ruskeaa täytettä ovat lisäksi esimerkiksi syksyn lehdet, joita meilläkin kuskattiin kaivantoon.

Ruskean täytteen päälle kasataan vihreää eli typpipitoista täytettä. Näin syksyllä typpipitoisen tavaran saaminen ei olekaan ihan helppoa. Elävien kasvien osat, ruohosilppu ja puolivalmis komposti ovat oivia vihreitä täytteitä. Keräsin puutarhasta sen vihreän, minkä löysin: kultapiiskua, tomaattien rangat ja rehottavan salvian oksia. Osan korvasin kasvihuoneesta poistamallani kasvualustalla, johon sekoitin kanankakarakeita.

Hommaa riittää kyllä kevääksikin. Uomissa on nyt hädin tuskin yksi kerros ruskeaa ja yksi kerros vihreää. Kerrosten on tärkeää kastua läpikotaisin, mikä ei tähän aikaan vuodesta ole ongelma. Keväällä jatketaan viimeistään nurmikonleikkuusesongin alettua. Ruohosilppu on tähän hommaan kuin vihreää kultaa.

--

I'm finally expanding my kitchen garden. I have been very proud of the fact that I've dug everything in the garden by hand but this time I let a pro do the digging with a nice big machine. This part of the garden is very heavy clay and it would have taken me a month to do what now took less than an hour.

Because of the poor soil, I'm building the veggie plots with the lasagna technique where you pile up layers of brown carbon rich matter (newspaper, wood chip, branched, autumn leaves) and green nitrogen rich matter (green garden waste, grass, compost).

The green stuff is a bit hard to come by this time of the year so this project will continue in the spring.

Kesämuistoja, osa 2: Hamarin puutarhassa

Tänä kesänä kaikki kesti puutarhassa pitkään. Vihreää oli elokuun helteille asti. Ja melkein kaikki kukinta jatkui ja jatkui.

Duchesse de Nemoursiksi nyt varmuudella diagnosoimani valkea pioni oli aivan mieletön. Sade hakkasi sen alas monta kertaa, mutta kävin aina ravistelemassa sen sateen jälkeen ja se kukki ja tuoksui ihanasti monta viikkoa. Ensimmäistä kertaa se kukki niin runsaasti, että raaskin monta kertaa leikata siitä kukkia maljakkoonkin.

En ole erityisemmin valkoiset ystävä, mutta puutarhassa kaikean vehreän keskellä valkeat kukat ovat kyllä huikeita. Ja tämä ikivanha pioni on niin luotettava, että sitä suosittelen ihan kaikille.

Omani olen kaivanut muutama vuosi sitten vanhan omakotitalon pihasta piharemontin tieltä talteen. Ei ole mikään nirppanokkainen kaunotar tämä myöskään. Se taisi kukkia uudessa pihassa heti seuraavana vuonna. Taitaa olla jonkinmoinen myytti se, että pionit eivät tykkää siirtämisestä.

Juuri nyt on muuten mainio hetki kaivella pioneja maasta ja istuttaa uuteen paikkaan. Osan tuosta valkoisesta pionista siirsin viikonloppuna vähän extemporee, kun istuttelin Liisan antamia ihania kukkasipuleita ja päätin, että niitä pitää saada tuohon pioniriviin. Sen jälkeen selkäni sanoi poks ja olinkin sitten muutaman päivän ihan pois pelistä. Mutta ei se tietenkään sen pionin vika ollut.

Tänä kesänä kokeilin ensimmäistä kertaa oksahaketta katteena. En ole erityisemmin ollut sen ystävä, se ei mielestäni sovi maalaismaisemaan. Hankimme silppurin, koska pihassa karsittiin pusikoita ja pientä puujätettä tuli isoja määriä. Ja kun haketta kerran oli kasapäin, oli sille jotain tehtävä.

Katoin oksahakkeella perennapenkit ja joidenkin pensaidenkin aluset. Mansikkapenkissä kate oli märkänä kesänä ihan pelastus, Se piti marjat puhtaina ja homeettomina.

Kokeilin haketta myös koropenkkien reunoihin. Kanttasin kivien ja nurmikon väliset alueet ja täytin hieman nurmikkoa alempana olleet kivireunuksia kiertävät paljaat kaistaleet oksahakkeella. Aluksi hake loisti vaaleana aina ikävän näköisesti, mutta ajan myötä se tummui ja ruohonleikkuu sujui helpommin, kun leikkurin pyörät kulkivat perennapenkkien reunamilla katteen päällä.

Aluillaan olevassa hyötytarhassa levitin katetta kasvatusaltaiden väliselle polulle. Polku oli alunperin katettu hiekalla, mutta siinä rikkaruohot itivät tosi hyvin. Hake tuntuu toimivat tässäkin tosi hyvin. Jatkan hakekokeiluja ensi kesänä.