Hih, itseänikin hieman hihittää, kun olen vähän lapsellisellakin tavalla ylpeä näistä aikaansaannoksistani. Tällaiset kolme pikkuruista tuli nimittäin ulos uunista viime viikolla ja hipeltelen niitä edelleen päivittäin. Minun ekat porsliinikipposet.
Ihan vaivatonta ei näiden kippojen tekeminen ollut. Nämä kolme selvisivät dreijauksesta, dreijalta irrottamisesta, kuivatuksesta, sorvauksesta, lisäkuivatuksesta, raakapoltosta, lasituksesta ja lasituspoltosta. Noin 20 muuta posliinimassasta dreijaamaani kippoa hajosivat jossakin näistä vaiheista. Suurin osa dreijalta irrotettaessa.
Olen harrastanut dreijausta enemmän tai vähemmän säännöllisesti 16 vuotta. Olen kokeillut monenlaisia massoja, pääosin kivitavarasavea, viimeiaikoina sileämpää, joskus kovinkin karheaa. Usein sormet verillä. Posliiniin pääsin käsiksi nyt ensimmäistä kertaa. Massa on pehmeää ja sileää. Suloisen tuntuista. Ja oi, niin erilaista.
Dreijatessa posliini on, sallinette vertauskuvan, kuin dreijaisi vastasyntyneen vauvan reittä. Se tuli ensimmäisenä mieleen, kun totuttelin posliiniin dreijalla. Tavallisesti dreijaan massaa, joka on kuin jäntevän nuorukaisen lihaksikas käsivarsi. Olen tottunut vaivaamaan, vääntämään, puristamaan ja painamaan ihan reippaalla kädellä. Varomatta. Posliinin kanssa sellaiset otteet osoittautuivat nopeasti vaarallisiksi.
Posliinin kanssa pitää edetä hellästi, mutta varmasti, ja ripeään tahtiin. Sen lisäksi että se vaivatessa kuivuu helposti, se vettyy dreijatessa nopeasti. Pehmeä massa keskittyy oikeastaan nostamatta. Varmalla otteella kämmenen sisään mahtuvan posliinimöykyn saa keskitettyä ihan vaan painamalla sen keskelle. Helppoa. Ja parempi muutenkin näin, sillä yhtään turhaa nostoa ja leipomista posliinimassa ei dreijalla kaipaa.
Dreijatessa posliinia kannattaa kitsastella niin veden kuin työstön määränkin kanssa. Ainakin pientä möykkyä dreijatessa reunojen nostoissa kannattaa olla tosi varovainen. Itse huomasin, että sormenpäillä dreijaaminen toimii hyvin. Massa on niin pehmeää, että voimaa ei juurikaan tarvita. Sopiva näppituntuma löytyi yllättävänkin helposti. Nostojenkin määrä kannattaa pitää minimissä, ettei massa väsy, vety ja lerpsahda.
Yllätyksekseni posliinin dreijaus oli oikeastaan helppoa. Ja lisäksi massa tuntuu käsissä aivan taivaalliselta, pehmeältä, kuin se olisi sekoitettu perunajauhoista. Ongelmat astuivat kehiin, kun tuli aika irrottaa kippo dreijalta.
Ongelma numero yksi: kippo ei irtoa levyltä. Vaikka kuinka leikkasin narulla irti, kippo pysyi paikoillaan. Ja vaikka kuinka varovainen irrotus- ja työntöyrityksissäni olinkin, kipot menivät vinkuraan tosi helposti. Lopulta valelin lähestulkoon koko dreijalevyn vedellä ja irrotin kipon narulla pyörivältä dreijalevyltä. Toimii. Jes!
Ongelma numero kaksi: kippo menee vimpulaksi laudalle nostettaessa. Kun sain kipon viimein liikkeelle dreijalevyllä ja sujautetuksi kädelle, se usein vinksahti tässä vaiheessa pahasti. Ja jos se vielä tässä vaiheessa kuitenkin oli vielä hengissä, viimeinen kuolinisku tuli levylle laskiessa. Sain ohjeistukseksi olla hengittämättä, kunnes kippo on turvallisesti siirretty. Tähän työvaiheeseen ei oikein muuta neuvoa voi antaa, kuin että varovasti, varovasti, varovasti. Ja dreijalta nostettua kippoa ei saa yhtään täräyttää, varsinkaan, jos se on yhtään laakea muodoltaan. Lopputuloksena on helposti pannukakku.
Sorvatessa posliinia sorvirautojen on hyvä olla tosi terävät. Kokeilin sorvata sekä melko "tuoreita" että vähänkin turhankin kuivia kippoja. Molemmissa oli hyvät ja huonot puolensa. Nahkeasti nahkakuvista kipoista irtosi välillä yllättäen isojakin klönttejä, vähän niinkuin juustoa olisi sorvannut. Kuivat kipot pölisivät ja sain muutaman halkeamaan sorvatessa.
Tähän kippoon lorahti vanhaa uskollista Marrun vihreää aika paksulti. Tuloksena halkeamia ja "neulanreikiä", mutta ei onneksi kuplia. Väri on aivan huikea, melkein kuin voimakas jadenvihreä, ihan toisenlainen, kuin mikä tämä lasite on kivitavaramassalla.
Kipon ulkoreunan jätin lasittamatta. Paljas posliinipinta on ihana, pehmeä ja lämmin. Sellainen, jota tekee mieli hipelöidä ja painaa vasten poskea.
Toiseen kippoon maalasin sinisellä alilasitevärillä. Olen käyttänyt alilasitteita tosi vähän, kun ne on mielestäni usein suttaisen näköisiä. Tässä tavoittelin rentoa sudinjälkeä, jossa värin vaihtelu saa näkyä. Päälle kirkas lasite ja tulos on herkullinen. Vähän tulee mieleen Arabian Valencia. Tuo sininen oikein hehkuu vitivalkoisen posliinin pinnassa. Tätä yhdistelmää aion kokeilla uudelleenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti