Olen pitänyt melkein koko kesäkuun vapaata tietokoneelta. Ei se ollut mitenkään suunniteltu juttu. Niin vain kävi. Ihan liikaa kaiveltavaa pihalla, ruuanlaittoa, ratsastusta, lasten kanssa touhuamista, riitojen ratkomista (lähinnä lasten keskinäisiä), koiran lenkittämistä. Elämää siis. Enimmäkseen elämää pihalla. Siellä tapahtuu koko ajan vaikka ja mitä, enkä haluaisi missata mitään.
Puutarhassa kaikki kukostaa. Kasvit ovat ottaneet varaslähdön ja kiirehtivät kukkaan ennen aikojaan. Talven jäljiltä on myös ruumiita. Kaikki vanhimmat ja isoimmat mirrinminttumättääni ovat kuolleet. Kangasajuruohokin on mennyttä juuri siitä kohtaa, missä se on mielestäni ollut hienoimmillaan. Onneksi molemmat ovat siementäneet ja siementaimista olen saanut täydennystä menehtyneiden tilalle.
Siperiankärhöä lukuunottamatta kaikki kärhöt paleltuivat. Eniten harmittaa noiden kivien päällä suikertanut viinikärhö, joka oli aivan erityisen terhakka. Olen jättänyt kaikki juurakot maahan ylösnousemuksen toivossa. Paleltunut pioni lykkäsikin pienenpienen lehden viime viikolla kertomaan että vielä pihisee henki. Hurraa hänelle.
Ennen juhannusta kaivoin viimein korituolit esiin kanalan perukoilta. Tai no, isä ne kaivoi, kun itse en ylettänyt niihin talven aikana varastoitujen tavaroiden takaa. Yhden asetin tuohon pengerryksen eteen. Ajattelin, että siitä voisi katsella kasvihuonetta. Jos sitä joskus vaikka malttaisi istahtaa alas.
Vielä en ole malttanut.
Kyllä mä vielä joskus aion tuolla puutarhassa istuskellakin. En ehkä tänä kesänä, mutta joskus. Vaikka sitten vanhana. Sitä silmällä pitäen yritän löytää parikin pientä kaffetteluryhmää. Metalliset tuolit ja pöydän. Yhden tarvitsisin työn alla olevaan ruusumajaan. Toisen ehkä parsapenkin alle tai sitten uuteen hyötytarhaan, kunhan sekin valmistuu.
Lontoossa olisi antiikkimarkkinoilla ollut juuri sellaisia pihakalusteita joita tarkoitan. Ehtisiköhän sitä joskus ajaa pakettiauton Lontooseen asti ja lastata sen puutarhakalusteilla ja huristella takaisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti