Vihreää Kalamajassa

 

 

 

 

 

Innostuin Kalamajan värikkäistä taloista. Hauskinta oli se, että vihreää oli käytetty tosi rohkeasti. Hailakan vaaleasta suosikkiini smaragdinvihreään. Yhteen taloon mahtui helposti neljää tai viittäkin eri sävyä.

Ja ne ovet ja puuleikkaukset. Ah.

Lauantaiaamupäivä Kalamajassa

 

 

 

 

 

Lauantaiaamuna kipitimme kirpparille Kalamajaan. Aamukaffen jälkeen vain kuljeskelimme ja annoimme syyskelien helliä meitä.

--

We enjoyed lovely autumn weather in Kalamaja, Tallinn.

Pitkästä aikaa Tallinnassa

 

 

 

Lähdimme vähän ex tempore Tallinnaan. Äiti, Klasu, Pikkutyyppi ja minä. Oli vähän niinkuin synttärireissu.

Lokakuinen Tallinna oli aivan ihana. Puut olivat parhaassa syysvärissä ja keli aurinkoinen. Kuljeskeltiin vaan. Ja syötiin hyvin. Kyllä on Tallinna muuttunut yhdessätoista vuodessa!

--

We took a little unplanned trip to Tallinn. Mom, Klasu, Little I and I. My first time for 11 years. The city certainly has changed a lot.

October is a great time to visit. Yellow leaves and blue skies.

Höpöhöpö!

Pikkukisu Halon nimi muuttui Höpöksi ulkonäön ja luonteen vuoksi. Oli myös huvittavaa huudella Haloota pitkin asuntoa...

Pieni perheemme sai lisäyksen elokuun puolivälissä. Jonkun aikaa on jo mietitty, että haluamme toisen cornish rexin Kisulle kaveriksi. Lähdimme katsomaan Paraisille erästä aikuista kissaa ja palasimme muutaman tunnin kuluttua samainen kissa kainalossa kotiin. Pikkukisu Haloo tuli taloon, koska kasvattajan muut kissat kiusasivat tätä ruipeloa minkä kerkesivät. Kotiutuminen vei viikon, kissojen välisen ystävyyden syttyminen vei kuukauden päivät ja meidän sydämmemme kissa vei heti. Vaikka arki välillä onkin vähän hektistä niin mikään ei rauhoita niin kuin kissojen kanssa puuhastelu tai rapsuttelu.

Syyspuuhia

 

 

 

 

Puutarhan vuodenajat menee vähän niin, että keväällä rakennetaan ja pystytetään  ja kylvetään ja istutetaan. Ja syksyllä sitten puretaan.

Nyin keväällä kasattuun perennapenkkiin kesäksi istutetut yksivuotiset kasvit, malvat, auringonkukat ja lehtikaalit maasta. Käänsin maan ja kaivoin tulppaanin sipulit oikein syvälle. Kuulemma jaksavat sillä tavalla kasvaa useampina vuosina. Katsotaan miten käy.

Perennapenkki täyttyi muualta pelastetuista perennoista. Savessa viruneista pioneista, liian likellä viinimarjapuskaa kasvaneista kurjenmiekoista. Villisti levinneistä kangasajuruohoista ja rikkaruohojen keskellä sinnitelleistä mirrinmintuista. Tuikkasinpa sinne yhden pihan perältä kaivetun männynkin.

Lehtikaalia pistin pakastimeen ja kuivumaan. Jostain syystä muuten tuo ihana violetti lajike on paljon satoisampi kuin vihreä sukulaisensa. Hyvä niin, se tuo piristystä kukkapenkkiin ja kasvimaalle.

 

 

Tomaatin viljelyssä meillä on vielä paljon opittavaa. Meillä on nyt kilokaupalla raakoja tomaatteja. Kokonainen ruokapöydällinen. Ehkä pitäisi lannoittaa vähemmän. Ja hillitä kasteluakin. Talven aikana pitää vähän opiskella.

Syksyn savipajalla

Ehdin tehdä eilen myös pienen pallokulhon mustasta savesta. Savi on materiaalina aika terapeuttinen, sitä on kiva leipoa ja muotoilla. Lopputuote voi olla myös vähän yllätyksellinen. 

Aika pitkälle syksyä päästiin ennen kuin ehdin Lauran pitkään houkuttelemalle savipajalle. Mutta eilen onnistuimme pitämään sovitusta päivästä kiinni.

Ikinä en ole eläissäni dreijannut, mutta nyt voin sanoa että olen dreijannut kaksi pientä kulhoa. Laura työskenteli vieressä kuin vanha tekijä ja neuvoi mitä tulee tehdä. Täytyy tunnustaa, että alkuun työskentely tuntui lähinnä kaaosmaiselta. Onneksi sain kädestä pitäen opastusta. Koin välillä pieniä oivalluksia siitä miten käsien ehkä pitäisi olla ja kuinka paljon pitää käyttää voimaa. Vaikeaa se oli siitäkin huolimatta, mutta kun en luovuttajatyyppiä ole niin ehdottomasti haluan harjoitella lisää.

Dreijatuista kulhoista ei ole kuvia, koska olin naamasta lähtien savessa (veden käyttöä pitää myös harjoitella) käsistä puhumattakaan. Positiivista on ettei yksikään saviklöntti lentänyt seinään niin kuin alkuun arvelin että saattaa käydä.

Meidän syksy

Kamerani on ollut telakalla koko syksyn. Tai itse asiassa elokuusta jo. Pitkään aikaan en kuvannut ollenkaan. Vähitellen opettelin muistamaan, että puhelimessakin on kamera, jota voisi joskus käyttää. Ja tähän asti meni, että vaivauduin ottamaan kuvia ulos puhelimesta.

En kyllä keksi juuri muuta hyvää puhelimen kamerasta, kuin sen, että se on melkein aina mukana. Tai no, Joni sanoisi, että se on mukana silloin, kun muistan sen ottaa. Aina ei voi muistaa. Eikä sillä kännykällä mitään kuvausfiilistä kyllä saa.

Kumminkin muutama kuva meidän syksystä, joka on vierähtänyt ihan huomaamatta. Huomasin sen, kun eilisen Hesarin välissä oli lokakuun Kuukausiliite. Vaikka vastahan se edellinen tuli.

Metsässä on käyty. Joni ja Pikkutyyppi sienestää, minä olen marjastanut, minkä ehdin. En siis kovin paljoa.

Muutama viikko sitten käkin puolukkamättäässä, kun yhtäkkiä kuulin jonkun juoksevan kohti. Nostin katseeni ja valmistauduin raivoamaan Jonille moisesta säikyttelystä. Mutta kun nostin pääni, katsoinkin suoraan kohti loikkivaan peuraan, joka viime hetkellä muutti suuntaansa. Muuten olisin jäänyt peuran yliajamaksi. Olisikohan kukaan uskonut tarinaani?

Pikkutyyppi on ratsastanut ja ajanut ravikärryillä. Kaikkein hauskinta on kuulemma ollut se, kun poni kakkaa kesken reissuun. Niitä kakkoja mennään sitten aina seuraavalla kerralla oikein varta vasten katsomaan.

Jonin synttäreiksi rakennettu nuotiopaikka on päässyt kunnolla käyttöön syksyn tullen.

Naapurin Penni on muuttanut yhteen toisen naapurin Sämpyn kanssa. Niitä ja lampaita on käyty ruokkimassa.

Alkukesällä rakennetun puutarhajätekompostin päällä on kasvanut kurpitsoja. Hamarin nimikkokurpitsasta tuli tosi komea. Se odottaa nyt kellarissa, että keitämme siitä kurpitsasoppaa.

 

Liisa vinkkasi jo kesällä loistavan cole slaw -reseptin. Kaalisalaattia on nautittu nuotiopaikalla makkaran kaverina. Omena antaa pirtsakan lisän tähän mainioon salaattiin. Ja kun majoneesi on ollut loppu, olen korvannut sen jugurtilla. Ihan hyvin toimii.

Nyt on vielä edessä syksyn istutuskauden kiihkeä loppukiri!

Porvoon herkkuja

 

 

 

Ennen Klasun näyttelyn avajaisia ehdimme piipahtaa haistelemassa Porvoon tunnelmaa.

Päädyimme lounaalle oikein mainioon Hanna-Mariaan. Paikka ei ollut ihan niin sievä, kuin vanhan kaupugin ravintolat voivat olla, mutta ruoka oli eriomaista. Ravintola oli myöhäiseen lounasaikaan tupaten täynnä ja tunnelma oli lupsakka. Tuli mieleen vähän parempi Tähti-baari.

Iltapäiväkaffet juotiin torin laidalla Cafe Cabrioletissa. Kakkutiski oli niin mykistävä, että valinta ei ollut helppo. Päädyimme sacheriin ja porkkanakakkuun. Sacher oli hyvä, tosin suklaakuorrotus ei ollut ihan paras mahdollinen. Porkkanakakku sen sijaan hipoi täydellisyyttä. Ja maitokaakao oli juuri sellainen kuin kuuluukin. Tämä paikka pääsi heti Porvoo-vakkariksi. Ah!

Avajaisissa

 

 

 

 

 

 

Torstaina ajeltiin Porvooseen avaamaan Klasun näyttelyä. Esillä oli ensimmäistä kertaa myös jättikokoisia veistoksia, Lapsia. Ensijärkytyksen jälkeen Pikkutyyppi uskaltautui tanssimaan ja kierimään lattialla. Ja välillä ehdittiin myös etsiä tauluista maaliklöntsiä.

Minua jännitti se, tukkivatko isot veistokset tilan ihan kokonaan, mutta kokonaisuus toimi oikein hyvin. Tilaa jäi hengittää ja katsoa myös tauluja.

Käykää katsomassa, jos liikutte Porvoon suunnalla!