Keramiikkainnostus taitaa olla meillä veressä. Kolmivuotiasta ei meinaa saada pajalta kotiin millään ilveellä säädylliseen aikaan. Ruoka-ajat unohtuu ja kotimatkalla tulee uni ja nälkä ja joskus raivarikin. Mutta pajalla ollaan monta tuntia yhtä hymyä ja virtaa täynnä. Ja ehkä kaikkein kivointa on välineiden tiskaaminen.
Edelliskerralla yritimme uhkarohkeasti äiti-lapsi-dreijausta. En tiedä mitä kuvittelimme. Mutta olin ylpeä, kun pysyin nahoissani, vaikka hieman raastoi hermoja, kun vimmatusti pyörivään saviklönttiin tarttui neljä kättä, joista ne pienemmät olivat ihan valtavan innokkaat ja vikkelät.
No, jäimme henkiin ja pääsipä jokunen yhteistyömme hedelmä uuniinkin asti.
Viime kerralla Pikkutyyppi sai oman dreijan ja yksityisopetusta. Paljon parempi ajatus. Sain itse rauhassa dreijata itsekseni vieressä. Ja piti yksi pöllökin tehdä.
Paluumatkalla rattaista kuului kirkkaalla äänellä: "Äiti, älä sitten mene enää savipajalle ilman mua."
Ja sitten se nukahti.
--
It runs in the family. Little I insists that I never again go to the pottery studio without her. If she turns out as productive as I have been, we might have to build a separate house for all our makings...
Huh, pitäisiköhän dreijan käyttämiselle olla ikäraja : )
VastaaPoistaMietin ihan samaa, mutta ohjaajien mukaan kaksivuotias voi ihan hyvin dreijata. Pidin pienen ohjeistuksen vaarallisista kohdista ja toistaiseksi ainakin on kaikki sormet tallella. Molemmilla.
Poista