Keväällä vaikutti siltä, että koko puutarha on etuajassa. Olin ihan varma, että pionit ehtivät kukkia ennen juhannusta, kun huhtikuussa syötiin pihalla teepaidoissa. Mutta toisin kävi. Nyt kesäkuussa värjötellään sisällä. Miten voi olla 12 astetta juhannuksena?
Muistan, kuinka vuosia sitten äiti haaveili erilaisista kuunliljoista ja minä mietin hiljaa, että miten voi niin tylsistä kasveista haaveilla. Mutta olen alkanut ymmärtää mistä on kyse. Syreenimajan reunalle pinotun kivikasan reunalle siirsin ystävän kukkapenkistä vuosia sitten kaivettuja ja sittemmin parissakin eri paikassa kasvaneita kuunliljoja. Jostain syystä toimivat mielestäni kaikkein parhaiten juuri kivien läheisyydessä.
Kurjenmiekkoja olen saanut yhden satsin Mummilta ja toisen on Joni pelastanut jonkin työmaan maisemoinnin alta. Niistäkin on riittänyt jo moneen paikkaan.
Tähtiputkissa vain on sitä jotakin. Aluksi sekosin näihin punaisiin, mutta tänä kesänä valkoisetkin ovat alkaneet näyttää viehkoilta.
Jättilaukat ovat kylvääntyneet hullun lailla ja nyt, ehkä kuutisen vuotta siitä, kun ensimmäiset laukansipulit laitoin maahan, alkavat siementaimetkin kukkia. Jos hyvin käy, näytä on pian joka paikassa!
Keltapäivänliljat ovat ennenvanhaan reunustaneet Hamarin puutarhan perennapenkkejä. Nyt vanhat penkit ovat aika ränsistyneitä, enkä ole kaikkia vielä ehtinyt perata uuteen kukoistukseen. Mutta liljat sinnittelevät, vaikkei niitä ole jaettukaan pariinkymmeneen vuoteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti