Ensimmäisiä

Ensimmäinen tulppaanin kurkistus. Pengerryksen edessä on hiekansekaista multaa, joka lämpenee nopeasti auringossa. Siellä kasvavat rohkeimmat tulppaanit.

Ensimmäinen perenna. Esikko on odottanut hetkeään lumen alla. Kun perennapenkeissä on muuten vielä hiljaista, saa penkin pienin loistaa.

Ensimmäiset ruohosipulit. Ne on aina maukkaimmat, vaikkei niitä millään meinaisi raskia syödä.

Ensimmäiset lehdet tulee aina lamoherukkaan. Löisin vetoa sen puolesta tänäkin vuonna.

Tähän tulee keittiötarha. Ihan tosi!

Tässä on tämän kevään projekti numero yksi. Hieman lohduttomalta näyttää, jos ihan rehellinen olen. Mutta jos pelkäisin työtä, niin moni muukin asia olisi toisin.

Syksyllä kaivurin kaivamien vakoihin rakennan kasvualustaa "lasagnemetodilla", eli kasaan kuoppiin hiili- ja typpipitoista eli ruskeaa ja vihreää vuorotellen. Nyt pohjalla on sanomalehteä, syksyn lehtiä, oksasilppua, oksia, ikivanhoja pinoon unohtuneita halkoja, tuhkaa, kanankakkaa, puutarhasta siivottuja kasvinosia ja kasvihuoneesta kannettua "käytettyä" multaa.

Odottelen nurmikon kasvuunlähtöä kuin kuuta nousevaa, sillä ruohosilppua pitäisi saada seuraavaan kerrokseen. Pian pitäisi myös kipaista peräkärrin kanssa tallille ja lastata lantakuorma tai parikin voiman- ja lämmönlähteeksi penkkien alle. Suunnitelmani on ottaa kasvihuoneen puoleinen vako viljelykäyttöön jo tänä kesänä ja pitää toinen vako varastovakona, johon voin kesän mittaan dumpata puutarhajätettä antaa kasvualustan tekeytyä hiljalleen.

Kasvihuoneen takana olevat kaksi vanhaa kasvimaata pitää purkaa ja rakentaa uudelleen, joten niistä heittelen mullat uusiin vakoihin. Ja vakojen väliin tulee hiekkakäytävät. Suurin haasteeni tulee todennäköisesti olemaan rönsyleinikin pitäminen pois uudesta keittiötarhasta ja sen poluilta. Meidän kova savimaamme on suorastaan ihanteellinen rönsyleinikille ja se leviää salamannopeasti. Hieman jännittää, miten tämä kaikki onnistuu.

Saapuu kun on saapuakseen

Kyllä se kevät sieltä tulla töyssyttelee. Nyt sen jo tuntee. Hamarissa on jo puutarha paljastunut lumen alta. Metsästä ja varjopaikoista löytyy vielä lunta ja kanalan takana on oja vielä osittain jäässä.

Ajelimme maanantaina pääsiäisen vietosta kotiinpäin Hamarin kautta. Ja sitten kävi niinkuin usein käy. Emme malttaneet jatkaa matkaa. Jäimme yöksi ja aamupäivän tutkiskelin lasten kanssa puutarhaa.

Otin oikein haravankin esille. Olen varmaan täälläkin julistanut haravoinnin olevan ihan turhaa hommaa ja niinhän se onkin, mutta joskus turhat hommat on kovin mukavia. Lehtien perään en ole niin nuuka, ne häviävät sammaloituneen nurmikon syövereihin heti kun alkaa vihertää, mutta pihan vanhat koivut roiskivat talvella risujaan pitkin pihaa ja niiden haravoiminen vaikutti eilen hyvältä ajatukselta.

Ja jotenkin sen haravoiminen on hyvää verryttelyä puutarhakauden käynnistyessä. Siinä saa talven aikana kangistuneita puutarhalihaksiaan vetreytettyä ja valmistautua kiihkeään kaivuu-, kitkemis-, istutus-, siirtely-, ja mitä kaikkea sitä voikaan puutarhassa tehdä -kauteen.

Karultahan se näyttää, tämä juuri lumen alta kuoriutunut puutarha. Nurmikko on paikoin savivelliä, viime vuotiset perennanvarret sojottaa sinne tänne ja perennapenkeissä on ihan musta. Vaikea uskoa, että kohta täälläkin taas vihertää. Onneksi olen sentään muutaman havun jo istuttanut perennapenkkeihin. Lisääkin saisi laittaa kevätpuutarhaa piristämään.

Tartuin puutarhasaksiin ja saksin nuo perennanvarret sojottamasta. Suurimman osan silppusin suoraan penkkeihin, osan kannoin tulevan kasvimaan pohjalle. Savimaassa kun kasvattaa, ei mitään voi laittaa hukkaan.

--

We are finally beginning to feel the spring. It is hard to believe that all this brown and gray and black will soon be green, green, green. Spring is a miracle every year.

Ekat porsliinikipposet ja miten ne syntyivät

Hih, itseänikin hieman hihittää, kun olen vähän lapsellisellakin tavalla ylpeä näistä aikaansaannoksistani. Tällaiset kolme pikkuruista tuli nimittäin ulos uunista viime viikolla ja hipeltelen niitä edelleen päivittäin. Minun ekat porsliinikipposet.

Ihan vaivatonta ei näiden kippojen tekeminen ollut. Nämä kolme selvisivät dreijauksesta, dreijalta irrottamisesta, kuivatuksesta, sorvauksesta, lisäkuivatuksesta, raakapoltosta, lasituksesta ja lasituspoltosta. Noin 20 muuta posliinimassasta dreijaamaani kippoa hajosivat jossakin näistä vaiheista. Suurin osa dreijalta irrotettaessa.

Olen harrastanut dreijausta enemmän tai vähemmän säännöllisesti 16 vuotta. Olen kokeillut monenlaisia massoja, pääosin kivitavarasavea, viimeiaikoina sileämpää, joskus kovinkin karheaa. Usein sormet verillä. Posliiniin pääsin käsiksi nyt ensimmäistä kertaa. Massa on pehmeää ja sileää. Suloisen tuntuista. Ja oi, niin erilaista.

Dreijatessa posliini on, sallinette vertauskuvan, kuin dreijaisi vastasyntyneen vauvan reittä. Se tuli ensimmäisenä mieleen, kun totuttelin posliiniin dreijalla. Tavallisesti dreijaan massaa, joka on kuin jäntevän nuorukaisen lihaksikas käsivarsi. Olen tottunut vaivaamaan, vääntämään, puristamaan ja painamaan ihan reippaalla kädellä. Varomatta. Posliinin kanssa sellaiset otteet osoittautuivat nopeasti vaarallisiksi.

Posliinin kanssa pitää edetä hellästi, mutta varmasti, ja ripeään tahtiin. Sen lisäksi että se vaivatessa kuivuu helposti, se vettyy dreijatessa nopeasti. Pehmeä massa keskittyy oikeastaan nostamatta. Varmalla otteella kämmenen sisään mahtuvan posliinimöykyn saa keskitettyä ihan vaan painamalla sen keskelle. Helppoa. Ja parempi muutenkin näin, sillä yhtään turhaa nostoa ja leipomista posliinimassa ei dreijalla kaipaa.

Dreijatessa posliinia kannattaa kitsastella niin veden kuin työstön määränkin kanssa. Ainakin pientä möykkyä dreijatessa reunojen nostoissa kannattaa olla tosi varovainen. Itse huomasin, että sormenpäillä dreijaaminen toimii hyvin. Massa on niin pehmeää, että voimaa ei juurikaan tarvita. Sopiva näppituntuma löytyi yllättävänkin helposti. Nostojenkin määrä kannattaa pitää minimissä, ettei massa väsy, vety ja lerpsahda.

Yllätyksekseni posliinin dreijaus oli oikeastaan helppoa. Ja lisäksi massa tuntuu käsissä aivan taivaalliselta, pehmeältä, kuin se olisi sekoitettu perunajauhoista. Ongelmat astuivat kehiin, kun tuli aika irrottaa kippo dreijalta.

Ongelma numero yksi: kippo ei irtoa levyltä. Vaikka kuinka leikkasin narulla irti, kippo pysyi paikoillaan. Ja vaikka kuinka varovainen irrotus- ja työntöyrityksissäni olinkin, kipot menivät vinkuraan tosi helposti. Lopulta valelin lähestulkoon koko dreijalevyn vedellä ja irrotin kipon narulla pyörivältä dreijalevyltä. Toimii. Jes!

Ongelma numero kaksi: kippo menee vimpulaksi laudalle nostettaessa. Kun sain kipon viimein liikkeelle dreijalevyllä ja sujautetuksi kädelle, se usein vinksahti tässä vaiheessa pahasti. Ja jos se vielä tässä vaiheessa kuitenkin oli vielä hengissä, viimeinen kuolinisku tuli levylle laskiessa. Sain ohjeistukseksi olla hengittämättä, kunnes kippo on turvallisesti siirretty. Tähän työvaiheeseen ei oikein muuta neuvoa voi antaa, kuin että varovasti, varovasti, varovasti. Ja dreijalta nostettua kippoa ei saa yhtään täräyttää, varsinkaan, jos se on yhtään laakea muodoltaan. Lopputuloksena on helposti pannukakku.

Sorvatessa posliinia sorvirautojen on hyvä olla tosi terävät. Kokeilin sorvata sekä melko "tuoreita" että vähänkin turhankin kuivia kippoja. Molemmissa oli hyvät ja huonot puolensa. Nahkeasti nahkakuvista kipoista irtosi välillä yllättäen isojakin klönttejä, vähän niinkuin juustoa olisi sorvannut. Kuivat kipot pölisivät ja sain muutaman halkeamaan sorvatessa.

Tähän kippoon lorahti vanhaa uskollista Marrun vihreää aika paksulti. Tuloksena halkeamia ja "neulanreikiä", mutta ei onneksi kuplia. Väri on aivan huikea, melkein kuin voimakas jadenvihreä, ihan toisenlainen, kuin mikä tämä lasite on kivitavaramassalla.

Kipon ulkoreunan jätin lasittamatta. Paljas posliinipinta on ihana, pehmeä ja lämmin. Sellainen, jota tekee mieli hipelöidä ja painaa vasten poskea.

Toiseen kippoon maalasin sinisellä alilasitevärillä. Olen käyttänyt alilasitteita tosi vähän, kun ne on mielestäni usein suttaisen näköisiä. Tässä tavoittelin rentoa sudinjälkeä, jossa värin vaihtelu saa näkyä. Päälle kirkas lasite ja tulos on herkullinen. Vähän tulee mieleen Arabian Valencia. Tuo sininen oikein hehkuu vitivalkoisen posliinin pinnassa. Tätä yhdistelmää aion kokeilla uudelleenkin!

Sakset viuhumaan!

Kovin oli puutarhassa viikonloppuna harmaata. Usva nousi aamupäivällä hiljalleen peltojen päältä. Yöllä oli ollut pakkasta ja hanki kantoi lapset ja koiran kevyesti, paikoin jopa minut. Kamera oli jäänyt kaupunkiin, joten kännykän kuvilla mennään.

Sääennuste povaa lämpenevää, joten kiiruhdin leikkelemään viimeisen leikkausta vailla olevan omenapuun. En ole mitenkään pedantti ja kaikkitietävä puiden leikkaaja, mutta leikkaamisen perusperiaatteet ymmärrän ja lopun vetelen fiilispohjalta. Tavoitteenani ei ole kasvattaa huikeaa satoa tuottavia puita, ennemminkin nättejä pihapuita, joista saatavat omenat ovat mukava bonus.

Hamarin puutarhassa on kolme omenapuuta ja yksi koristeomena. Puista vanhin on jo likemmäs 20-vuotias, mutta se on joutunut jänisten ja peurojen kaluttavaksi monen monituista kertaa ja sen vuoksi muistuttaakin enemmän pensasta kuin puuta. Se kasvaa kasvihuoneen kupeessa ja tuotti edelliskesänä ensimmäisen ja toistaiseksi ainoa omenansa. Lajiketta en enää muista, mutta se saattaa olla Samo.

Toinen omenapuu, Rautell, on käsittelyssä tuossa yläpuolella olevassa kuvassa. Sain sen Mummilta synttärilahjaksi vajaa kuusi vuotta sitten. Viime keväänä se kukki ensimmäistä kertaa oikein runsaasti, mutta puu pudotti suurimman osan kukinnoista ja lopulta saimme neljän omenan sadon. Mutta eiköhän tämä rouva vanhetessaan ryhdy hieman tuotteliaammaksi. Puu on hieman kärsinyt talveksi ympärilleen viritetystä verkosta, jolla sitä suojataan pihalla vierailevilta rusakoilta ja peuroilta. Nyt se alkaa olla jo sen kokoinen, että joudumme jatkossa varmaan jättämään sen enemmän oman onnensa nojaan talvisin.

Kolmas omenapuu on ihan vauva vielä. Olen sen itse siemenestä kasvattanut neljä vuotta sitten, joten se on vielä meille ihan mysteeri. Siemen on peräisin äidin omenapuusta, joko Konstasta tai Bergiuksesta. Leikkasin sen nyt ensimmäisen kerran, tein istutusleikkauksen, jossa valitsin pääoksat ja typistin niistä noin kolmasosan ja napsaisin latvasta hieman myös.

Talon päädyssä kasvaa valtava ruusupuska, todennäiköisesti jotain kurtturuusua, ikivanhaa kantaa. Monena vuonna olen leikannut sen melkein alas asti, se nousee silti kesän aikana korkeaksi ja kukkii aina hyvin. Mutta pari vuotta sitten vierailin naapurin puutarhassa ja siellä hyvin samanlainen ruusu oli saanut rehottaa ihan omia aikojaan. Se oli aivan mieletön ja romanttinen notkuvine varsineen. Silloin päätin, että oma ruusunikin saa muutaman vuoden kasvaa ihan vapaasti.

Tulevana kesänä on kuitenkin tarkoitus maalata talo, joten ainakin lähellä talon seinää pitänee varsia vähän lyhentää. Syksyllä kaivelin myös pohjaa ruusumajalle, johon suunnittelin siirtäväni tätä ruusua. Ehkä kaivelen se seinän vierustan juurakot kokonaan ylös ja rakennan niistä sen ruusumajan.

Marrakesh

Helmikuinen Marrakesh oli yhdistelmä uskomattomia värejä ja tuoksuja medinan väenpaljoudessa. Välillä piti muistaa varoa ohi vilahtavia mopoja, takseja ja polkupyöriä tai vähän hitaammin eteneviä aaseja. Eksyimme basaarien pikkukujille useampaan otteeseen ja joimme kannukaupalla minttuteetä.

Lapsityövoimaa keittiössä - silakkapihvit

Silakkafileet olivat tarjouksessa. Mietin kuumeisesti, miten saisin lapset syömään silakoita. Rakastan silakkapihvejä, mutta en ollut niitä aikoihin tehnyt ja muistelin, että Pikkutyyppi ei ainakaan ollut ihan vakuuttunut tästä herkusta. Lehdissä usein kehutaan, että kyllä lapset syövät mitä vaan, jos pääsevät itse laittamaan ruokaa. Päätin kokeilla.

Ihan hyvin sujui silakkafileiden jauhottaminen neljä- ja kaksivuotiailta. Jauhoja toki oli pitkin pöytää ja lattiaa ja lapsia, mutta kovin ennakkoluulottomasti molemmat tarttuivat silakkafileisiin, vaikka ne vähän jännän tuntuisia varmaan olivat. Taidan tietää muutaman aikuisen, jonka mielestä niljakkaiden fileiden käsittely on hiukan ällöä. Mutta paistetut silakat syntyvät kyllä tosi helposti ja loppujen lopuksi kovin pienellä vaivalla, vaikka hieman näperrystä vaativatkin.

Jauhoseokseen sekoihin ihan vaan näppituntumalta suolaa ja valkopippuria. Kun pellillinen silakoita oli jauhotettu, ripottelin fileiden päälle vielä sormisuolaa ja vuolin muutaman ison nokareen voita päälle. Paistoin fileet 175 asteessa n. 20 minuuttia.

Ne fileet, jotka eivät mahtuneet uunipellille pääsivät paistinpannulle. Paistoin ne runsaassa voissa kullanruskeiksi ja pistelimme ne suoraan pannulta pottumuusin kanssa. Olihan ne aika ihania! Siis minun mielestäni.

Pikkutyyppikin maistoi ihan innokkaana silakkapihviä, mutta ei ollut ihan hirveän innostunut. Pikkuveli sen sijaan pienen tutkimisen jälkeen veteli silakkaa ihan innostuneena.

Väkerrysterapiaa

Talviloma jatkui sairaslomalla, kun lapsiin iski vesirokko. Mulle sattui vielä samalla viikolle kolme opiskelupäivää putkeen. Onneksi isovanhemmat jeesasivat ja minä sain hoidettua velvollisuuteni.

Sekä talviloman, että sairaspäivien aikana meillä on askarreltu ihan vimmatusti. Saimme vähän vahingossa ison laatikollisen askartelupapereja ja joukossa oli myös monen värisiä silkkipapereja, tai silkkejä, niinkuin Pikkutyyppi niitä kutsuu. Niitä hypistellessäni muistui mieleen kouluaikana tehdyt "lasimaalaukset".

Kaivettiin esiin katkoteräveitset ja ryhdyttiin suunnitellemaan. Iltapäivä vierähti kuin siivillä. Askartelu on ihan valtavan terapeuttista. Myös aikuisille!

Kevään merkkejä

Talvisin pihalla tulee käytyä ihan liian harvoin. Viikolla harvemmin edes avaan pihaovien edessä olevia paksuja samettiverhoja saati sitten itse ovia. Tänään rohkenin pitkästä aikaa kameran kanssa ulos ja keväthän on jo pitkällä! 

Istutin myöhään syksyllä sateisena ja pimeänä iltana valtavan määrän kukkasipuleita pitkin pihaa ja vannoin, että ensi kerralla teen homman päivänvalossa. Lähellä oli, että en piilottanut sipulipusseja vajaan ensi syksyä odottamaan. Mutta nyt olen tyytyväinen, että istutushommat tuli kuitenkin tehtyä! Ruotsista viime kesänä ostettu peltipalju tulee kukkimaan useampia kuukausia ja innostuin jo suunnittelemaan kesäkukkien siemenien istuttamista sipuleiden sekaan.

Jättivalkosipulitkin ovat nousseet pintaan. Tarkoituksena oli testata talviviljelyä vähän enemmänkin tänä talvena, mutta paljon tätä pidemmälle en viljelyssä valitettavasti tänä talvena päässyt. 

Edellisvuotinen pelakuu näyttää jälleen selvinneen talvesta. Lontoon talvi on ollut melko leuto, vaikka talon etupuolella olevista pelakuista osa onkin paleltunut.

Hortensiakin on jo herännyt talviunilta. Harmittelin pitkään, että hätäpäissäni valitsin pinkin hortensian vaikka valkoisen sijaan, mutta nyt viimekesäisiä kuvia selatessa, pinkki hortensiahan näyttää aika mahtavalta!

Muutenkin pihalla oli viime kesänä vehreämpää ja kivemman näkoistä kun muistinkaan! Aika mukavaa, että pian pääsee taas ihan toden teolla pihahommiin!!!

Talvinuotiolla

Kaksivuotissynttärit huipentuivat iltanuotiolla. Vähän niinkuin retkellä olisi. Vaikka oltiin vain pihan perällä lammashaassa.

//L

--

The birthday party ended with a little picnic. Sausages on a fire. Yum.